Sara Hildénin perintö

Edistääkseni kuvaamataiteita sekä niihin kohdistuvaa yleistä arvonantoa ja harrastusta sekä säilyttääkseni tässä tarkoituksessa omistamani taideteokset jälkimaailmalle taidekokoelmana ja turvatakseni tämän taidekokoelman hoidon sekä täydentämisen…

Sara Hildénin perintö tiivistyy Sara Hildénin Säätiön kokoelman muotoon sekä tietynlaisena pyrkimyksenä parhaaseen, periaatteena, jota Sara Hildén noudatti taiteen kerääjänä ja myös omissa liiketoimissaan. Hän toimi taiteen ja taiteilijoiden tukijana ja arvosti taiteilijaystäviensä näkemyksiä myös hankinnoissaan.

Museon taiteellisessa sisällössä näkyy taiteen itseisarvoa ja esteettisyyttä korostava, modernistisen taidekäsityksen mukainen taidetta taiteen vuoksi -periaate. Taide itsessään on riittävää, eikä se tarvitse perusteluja. Niin sanotun hyvän taiteen käsite noudattaa vielä tänäkin päivänä kokoelman hankintapoliittista linjaa ja kokoelmaan perustuvaa näyttelytoimintaa.

Katso Pia Andellin ohjaama lyhytdokumentti 10 asiaa Sara Hildénistä alta!

10 ASIAA SARA HILDÉNISTÄ (2013) 17 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pia Andell
Tuotanto: OF COURSE MY FILMS/Pia Andell 2013
Kuvaus: Pekka Uotila, leikkaus: Antony Bentley, äänisuunnittelu: Kirsi Korhonen, säveltäjä: Timo Hietala, graafinen suunnittelu: Helena Syrjä

Oli monta Saraa. Voimakastahtoinen, äkkipikainen ja vaativa. Tekisi mieli sanoa kova. Mutta se ei ihan oikein pidä paikkaansa. Varsinkin kun minun oma kokemukseni oli hänestä, että hän oli hyvin ystävällinen. Hän hoiti asiat niin kuin miehet hoitaa. Jos häntä nyt pelättiinkin, niin minusta hän oli kuitenkin tavattoman antelias. Hän syntyi Lempäälässä torppariperheeseen. Hän ei isästänsä juurikaan mitään tiennyt ja äitikin varsin pian kuoli. Hän kasvoi isoisänsä – äidin isän, hoivissa. Hän syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut mitään kulttuuritaustaa – paitsi se kulttuuri mikä on ihmisillä, jotka ymmärtävät luonnosta ja elämästä yhtä ja toista. Hän joutui aika varhaisessa vaiheessa lähtemään omilleen. Eihän hän ollut mitään kouluja käynyt. Kaksi vuotta kiertokoulua tai vastaavaa, hyvin puutteellisesti sitäkin. Mutta aivan pienestä pitäen hän teki kaikenlaisia töitä. Hän oli linja-auton rahastajana, Puku-Aitassa myyjättärenä ja kesälomilla hän mielellään lähti Viipuriin ja oli sirkuksen lipunmyyjänä. Näissä kuvioissa oli ihmisiä, jotka myös olivat sitä mieltä, että kirjallisuus on järkevää ja kirjallisuuden kautta pääsee sisälle myös melkein kaikkiin muihin taiteisiin. Sara Hildén harrasti teatteria hyvin aktiivisesti ja oli teatterilaisten erilaisissa luottamustehtävissäkin. Hän halusi kerätä ympärilleen kulttuurista kiinnostuneita ihmisiä ja oli kirjailijoiden, taiteilijoiden, teatteri-ihmisten tapaamisia kotona, jossa Sara huolehti siitä, että oli tarjoilua, oli hyvää syötävää ja hyvää juotavaa ja keskusteltiin. Erik Enroth ja Sara tapasivat Tampereella ystävien järjestämässä tilaisuudessa. Sara oli suhteellisen iäkäs, yli 40-vuotias, kun hän tapasi Erik Enrothin. Erik Enroth oli 13 vuotta häntä nuorempi. Erik Enroth oli hyvin voimakas persoona ja mitä suurimmassa määrin macho. Tämä Erikin energisyys ja raivokkuus omassa elämässään ja omassa taiteellisessa toiminnassaan oli selvästi sellainen asia, joka vetosi Saraan. Kaksi äärimmäisen voimakasta ja itsepäistä ihmistä kohtasi toisensa ja kyllä siinä kipinää iski. Sara Hildén sanoi että, minä olen tarpeeksi kauan jo muita rikastuttanut, että nyt minä ajattelin rikastuttaa itseäni. Se oli niin oikea aika kuin voi olla. Sodan jälkeen ihmiset olivat melkein alastomia. Liikkeitä oli vähän ja kuka sai tavaraa, se meni myös kaupaksi. Kun siihen aikaan Tampereelta tuli juna niin, että se oli neljän aikaan Helsingissä, ja tehdas avasi kello seitsemältä, niin Sara odotti siellä tehtaan rappusilla. Hän meni ja keräsi sieltä toisten tilaamia tavaroita ja kukaan ei mahtanut mitään. Hän otti [takit] viimeistelemättöminä mukaansa ja vei ne Tampereelle. Hän oli niin hurjan aktiivinen. Monet jäi sitten ilman. Hänellä oli. Sara sanoi, että meille ei tulla ostamaan, meillä myydään. Ja myytiin välillä sitä mitä ei asiakas välttämättä halunnutkaan. Jos oli liian kiltti ihminen, niin kyllä se takki kainalossa lähti, jos Sara itse myi. Sara teki hyvää bisnestä Muotitalo Hildénillä. Todella. Hän osasi ostaa myöskin oikein. Kuka muu voisi sen saada niin hyvin aikaan kuin Sara Hildén. Koska hänellä oli tämä kaikki taito ja se kaikki kovuus tai sellainen prässi, millä hän ajoi asioita läpi. Erik työskenteli hyvin tiiviisti silloin 50-luvulla. Sara oli siinä kova patistaja. Taidetta syntyi kyllä. Erik tiesi koko ajan mitä hän teki. Minä luulen, että se kaikki oli täällä [näyttää päätänsä] täysin valmista kun hän alkoi maalamaan. Tavattomasti Sara arvosti Erikin taidetta. Ja niinhän hän sitten ne kaikki [teokset] halusikin. Niitä tauluja oli hirveästi. Yksi sellainen iso huone täynnä Erikin töitä. Kerran minä hoksasin siellä käydessäni sellaisen asian, että jokaisen taulun takana luki ”Maalannut Erik Enroth, omistaa Sara Hildén”. Erik teki kyllä ahkerasti työtä koko ajan mutta sitten tuli aina se paha päivä, että hän saattoi tunnissa ottaa sellaisen humalan, että moni ei ota eläessään. Sara yritti hirveästi rajoittaa ja huolehtia siitä Erikin juomisesta. Kyllä Erik oli täysin tietoinen siitä, että hän on alkoholisti. Aivan täysin tietoinen. Kyllä hän sanoi sen ihan suoraan. Ja se harmitti häntä, että hän ei päässyt niin helposti irti siitä. Oletan, että Erik tunsi olevansa jotain muutakin kuin hovimaalari. Että hän on itsenäinen mies. Näin uskon. Se nyt oli eräänlainen maailmanloppu Sara Hildénille. Sara Hildén ja Erik Enroth olivat tehneet sopimuksen asumus- ja avioeron varalta ja sen sopimuksen perusteella Sara Hildén sai omistusoikeuden yli kolmeen sataan Erik Enrothin teokseen. Mukana oli myös noin 150 keskeneräistä teosta. Niistä puuttui joko signeeraus tai jotain muuta, sitä en tarkemmin tiedä. Samassa sopimuksessa oli sovittu, että Sara Hildénillä on oikeus luovuttaa ne perustettavalle säätiölle. Ero Erik Enrothista on ollut hänelle musertava juttu, hän on varmaan miettinyt että mitä merkityksellistä ja arvokasta keksisi siihen tilalle. Ateneumin apulais-intendentti E. J. Vehmas halusi tuoda esille mahdollisuuden että Sara Hildén voisi täyttää elämänsä jollakin sellaisella harrastuksella, joka veisi pois desperadot ajatukset. Uskoisin, että hänelle tuli entistä suurempi tarve rakastua taiteeseen. Muuhun kuin Erik Enrothin taiteeseen. Pariisissa oltiin messumatkoilla Saran kanssa, koko tekstiiliala oli mukana. Muistan kerran jolloin kaikki jutteli siellä, että Sara on ostanut Picasson taulun. Ostettiin se Picasson paperileikkaus vuodelta 1911 tai 12, Saran kokoelmassa ainoa Picasso. Se oli kauhean halpakin vielä. Se ostettiin heti kun kuultiin se hinta, Sara löi kaupan heti lukkoon. Olipa se nyt miljoonan vai mitä se olisi maksanut. Silloin oli vielä mahdollista tamperelaisen liikenaisen, muotiliikkeiden omistajan omaisuudella ostaa sellaisia teoksia, se ei enää ole tänä päivänä mahdollista. Sara löysi 1960-luvun nuoret suomalaiset lahjakkuudet. Puhuttiin Saran pojista. Hän osti aika paljon näiden nuorten miestaiteilijoiden teoksia, ei suinkaan pelkästään, mutta huomattavasti keskittyi heihin. Noin 15 henkilöä oli siinä siihen aikaan, hänen taiteilijapiirinsä. Sitä kuvaa hyvin se valokuva, Sara ja Saran pojat Hän lainasi rahaa monelle, minulle ei koskaan, mutta monille muille. Hän saattoi kysyä joltakin, että ootko sä rahapulassa, tavitsetko rahaa? Monta kertaa soitin Sara Hildénille, aina kun tuli hirveä rahapula ja hän kuunteli ja kysyi pankkitilinumeron ja lähetti joka kerta. Ihmeellistä että ei hän koskaan kysynyt mihin raha tulee ja ettekö tulisi vähän vähemmällä toimeen. Aina sain sen summan mitä pyysin. Se minkä takia taiteilijat ottivat hänet hyvin vastaan ei suinkaan johtunut siitä että hän oli rikas keräilijä, vaan hän oli keräilijä joka ymmärsi taiteilijan työtä. Vuonna 1971 Erik Enroth nosti kanteen säätiötä vastaan sen vuoksi, että säätiö ei ollut sallinut hänelle mm. luoksepääsyä teoksiinsa, oikeutta kuvata teoksiaan, oikeutta täydentää ja valmistaa keskeneräisiä teoksiaan loppuun ja hän katsoi myös, että hänellä olisi oikeus lainata teoksia ulkopuolisia näyttelyitä varten. Se oli ihan ilman muuta selvä kaikkien taiteilijoiden mielestä, että luoksepääsyoikeus pitää olla. Oikeusprosessin kuluessa oli käynyt niin, että Erik Enroth oli kuollut huhtikuussa 1975. Kun hovioikeus oli antanut ratkaisunsa vuonna 1973 ja korkein oikeus vasta vuonna 1976 kesäkuussa, niin sitä on pohdittu pitkään. Korkein oikeus antoi asiassa päätöksen, jossa ensimmäistä kertaa oikeuskäytännössä taiteilijan luoksepääsyoikeus vahvistettiin. Sen jälkeen luoksepääsyoikeutta on tunnustettu ja se otettiin tekijänoikeuslakiin myöhemmin vuona 1995, mikä vahvisti vallitsevan käytännön. Luulen, että meillä kaikilla maallikoilla oli sellainen käsitys että museo pitäisi rakentaa johonkin lähelle keskustaa. Mutta siinä oli Saralla yksilöllinen näkemyksensä ja hän ilmoitti että haluaa sen tulevaksi Särkänniemen huvipuiston viereen. Hän tunsi olevansa sellaisella isolla asialla taiteensa kanssa. Minusta se oli aina hirveän ihmeellistä, että joku ihminen antaa kaiken yhteiskunnalle Hän saattoi istua tuntikausia tuossa ulko-oven edessä, hän tarkkaili ihmisiä, museovieraita jotka tulivat museoon ja nautti siitä, että kukaan ei tuntenut häntä. Ja sitten välillä hän vinkkasi tai hänen hoitajansa tuli sanomaan, että nyt rouva on tulossa sisään ja haluaa kiertää museossa ja katsella teoksia. Näen hänet Hildénin museossa, suuressa pääsalissa katselemassa jotakin teosta niin läheltä kuin mahdollista. Näen hänen profiilinsa, valkoiset hiuksensa ja hiukan kumaran olemuksensa ja selvästi hän katsoo teosta, se on voinut olla mikä tahansa esillä oleva teos, ja hän nyökyttelee hiljaisesti itsekseen. Muistan yhden kerran, kun tarkkailin häntä ikään kuin vakoilijana rakkauden talossa, joka on Anaïs Ninin yhden romaanin nimi. Ajattelin, että niin, kyllä hän tietää mitä hän on tehnyt ja siihen maailmaan ei ole kenelläkään mitään sanomista.